Tapasimme Maisterin kanssa. Vai pitäisikö sanoa kohtasimme?

Kohtaaminen ei ollut laadittu taikka sen tarkemmin suunniteltu, mikä sisälsi jo sen vuoksi riskejä. Se sisälsi myös sen, että löysin itseni vilkuttelemasta tuntemattomille miehille kaukalon laidalta, kunnes tajusin ettei heistä kukaan ole Maisterin näköinen. Nojoo. Missä tilanteissa sitä ei nyt olisi itseään tullut nolanneeksi. Not a big deal!

Olimme siis niin sanotusti menossa samalle alueelle; minä uimahalliin ja hän yhden lapsensa kanssa luistelemaan. Viimeisin viesti meni jotakuinkin näin "mä voisin tulla sinne, mut voisithan säkin tulla tänne. Vai miten tehdään". Ei siis selkeää toteamusta että miten nyt tehdään ja kuinka päin ollaan, mutta kunhan mennään samaan paikkaan. 

Kun huomasin, ettei Maisteri ollut jäällä, kurvasin takaisin uimahallille, hieman pettyneenä ja sadatellen että jo nyt on perkele kun ei sitten voinut viestiä laittaa että missä on. Altaaseen päästyni bongasinkin sitten Maisterin toisesta päästä allasta lapsensa kanssa. Kirosin mielessäni, että miksi en tullut aikaisemmin. Käytin tilanteen hyväkseni katselemalla heidän telmimistään kauempaa. Tarkkailija kun olen. 

Näky oli varsin miellyttävä. Ei sillä, että altaan toisessa päässä olisi ollut huikea adonis tai fitnessurheilija jonka kehosta erottaa pelkästään katsomalla kaikki lihakset. Ehei! Ihan tavallinen perheenisä body, mikä nyt tilanteeseen nähden on kerännyt omat vuosirenkaansa. Mutta kuka tässä nyt täydellinen on. En minä ainakaan! Ja näin äitinä on muutenkin mielekästä nähdä kun miehessä on isällisiä piirteitä. Plussaa siis siitä.

Katseemme kohtasivat ja moikkasimme hiljaa päätä kohauttaen, hymyillen ja hiljaa huulillemme muodostaen sanat "moi". Ehkä maisterin tahallinen pallon heitto kuntouimareiden puolelle sai meidät hetkellisesti vaihtamaan katseet pallon palautuksen yhteydessä. Maisteri ja lapsi lähtivät melko pian pois, ja jäin makustelemaan ensimmäistä kohtaamistamme.

Hyvin etäisissä merkeissä siis tämä kohtaaminen. Mutta hyvä sellainen, vaikka emme päässeetkään varsinaiselle keskusteluetäisyydelle. Kävin kuitenkin jo jonkinlaista sotasuunnitelmaa läpi miten Maisteria voisi jatkossa lähestyä. 

Suosittelen treffipaikaksi uimahallia. Siellä ei voi piiloutua pakkeleiden ja krumeluurien taakse. Siellä ollaan all naturel -asussa; arpien, luomien, selluliittien, höllyvän ja hölskyvän lihan armoilla, "ota tai jätä" -meiningillä ja juuri sellaisena kuin olet. Miten ihanaa! 

Ollaan edelleen jatkettu viestittelyä. Mahtavaa! Seuraavaa kohtaamista odotellessa.

p.s. Laitoin Ekalle viestiä kun ei herrasta kuulunut mitään kahdeksaan päivään. Eipä ole vastaillut. Tais mennä pupu pöksyyn. Tai sitten hän tuli järkiinsä.